Ylimääräistä selkkausta aiheutti myös ulkomainen tutkintoni. Opintoni päättyivät virallisesti kesäkuussa, mutta tutkintotodistuksen saisin kuitenkin vasta marraskuun päättäjäisseremonioiden aikaan. Ei tutkintotodistusta, ei työttömyyskorvausta. Olin siis alle 25-vuotias vailla pätevää koulutusta. Tämä oli byrokratian rattaiden ruosteenmakuinen vastaus. Onnekseni täytän kuitenkin juuri näinä päivinä 25-vuotta, joten olen oikeutettu kyseiseen korvaukseen syyskuun alusta alkaen, riippumatta siitä, olenko valmistumassa vaiko en.
Vanhempani ovat alkaneet kysellä että
miten se työnhaku sujuu ja joko on tulevaisuuden ammatti
varmistettu. Vastaukseni on turhautunut huokaus. Sukupolvien välinen
kuilu levenee vääjäämättä. Nuoriso on ajan hermolla ja näkee
maailman omien linssiensä läpi. Leipätyön hankkiminen ja työhön
suhtautuminen on vuonna 2013 aika lailla erilaista kuin vaikkapa
60-luvulla. Oma arvomaailma sekä kriittinen suhtautuminen
tulevaisuuteen ohjaavat nuoret etsimään itselleen mielekästä
ammattia. Ei siinä että marketin kassanhoitaja olisi huono työ,
mutta kuinka monta vuotta menee siihen, että kyseinen ammattinimike
löytyy vain historiankirjoista? Milloin ihmiset ymmärtävät että
työn arvoa ei mitata näissä Euroopan rahayksiköissä? Kannattaako
palkata yksi ihminen kaivamaan kuoppaa ja toinen täyttämään sitä?
Työ ei tekemällä lopu. Nostan hattua
edellisille sukupolville, jotka ovat olleet rakentamassa Suomen
hyvinvointia, mutta uskon ja toivon, että nuoriso osaa ottaa
opikseen vanhempiensa virheistä. Äitini
joutui jäämään
pois työelämästä
burnoutin takia yli
kymmenen vuotta sitten ja syö
sen takia
edelleen masennuslääkkeitä
päivittäin.
Isäni
täytti
kesällä
73-vuotta. Hän
on viime vuosina
rakentanut pihalleen omin käsin
grillikatoksia parikin kappaletta. Ei hän
kuitenkaan kauheasti ehtinyt tänä
kesänä
grillaamaan, sillä
nyt piti rakentaa
sauna. Tuskin hän
ehtii saunomaankaan, sillä
puheista päätellen
hän
alkaa seuraavana veistää
venettä.
Totta kai olen
äärimmäisen
iloinen hänen
vireydestään,
mutta tahtoisin hyväntahtoisesti
muistuttaa, että ei
se työ tekemällä
lopu. Ei
aina tarvitse olla kiire. Joskus pitää antaa tilaa myös
omille ajatuksille ja
nauttia siitä mitä
on.
Nuoret
saatetaan nähdä
laiskoina tai
mukavuudenhaluisina, mutta itse ainakin tahdon vilpittömästi
vain keskittyä
itselleni
olennaisiin asioihin. Työnhakuun
patistetaan kovasti, mutta realiteetit unohtuvat helposti. Puhutaan
syrjäytymisestä
ja
downshiftaamisesta. Downshiftaaminen eli
työnteon ja kulutuksen vähentäminen
on nykyajan pettuleipää.
Sitä
eivät
monet ”aikuiset” aina
muista hillomunkkia
syödessään.
Sen sijaan että
pitäisi
jatkuvasti tehdä
enemmän
asioita, ansaita enemmän
ja omistaa enemmän,
opetellaan tulemaan toimeen vähemmällä.
Kuulostaako
hullulta? Toiset
ovat tietysti varsin ylpeitä
työstään,
ja tekevät
hommia 70 tuntia viikossa mukisematta. Ei siinäkään
mitään
vikaa ole
jos se tuntuu
itsestä
hyvältä.
Työ
ei myöskään
ole yhtä kuin
koko elämä.
Ja jos on, niin
sääliksi
käy
taas niitä
kassatätejä,
jotka ovat kyllä
viime vuosina
vaihtuneet melko voimakkaassti kassatyttöihin.
Nuoriso tekee hanttihommia puoli-ilmaiseksi
ja käyttää
sitten ne laskujen
jälkeen
jäljelle jääneet
eurot viikonlopun viettoon. Mitä
tekee hallitus?
Työaikoja
pidennetään,
eläkeikiä
nostetaan ja
alkoholiveroa väännetään
milloin mihinkin suuntaan. Aika hyvä
resepti
alkoholiongelmiin ja työuupumukseen.
Syrjäytymisen
vaara on todellinen, mutta onko se nuorten syytä?
Minä
ainakin osoittaisin
syyttävällä
sormella ihan
toiseen suuntaan.
Minä
aion jättää
suosiolla tämän
kuvion väliin
omassa elämässäni
ja lähteä
seuraavaksi ainakin
kuukauden ajaksi
vapaaehtoistyöhön
Bulgariaan. Matkustaminen
on suhteellisen edullista ja ylläpito
maksetaan korvaukseksi
tehdystä työstä
– lomailusta ei
ole kyse. Tosin
se raja-aita työn
ja loman välillä
alkaa hämärtyä.
Jos katse on aina
vain tulevaisuuden vapaapäivissä
niin työnteko
ei ole mielekästä.
Ja perinteisesti
lomalla ollessa
alkaa mieli jostain kumman syystä
siirtyä jo
takaisin
niihin tekemättömiin
töihin.
Minä
yritän
katsoa vähän
pidemmälle
ja tällä
hetkellä
vapaaehtoistyö
vaikuttaa sopivalta ratkaisulta tilanteeseeni. Voin
tehdä jotain
tavoitteitani ja
pyrkimyksiäni
vastaavaa työtä
ja kartuttaa
kokemustani sen
sijaan että
istuisin kotona
toimettomana. Ehkä
saan myös
luotua kontakteja sitä
”oikeaa
työpaikkaa”
silmällä
pitäen.
Eräs
positiivinen asia, jonka TE-toimiston käytäntöjä
tutkiessani
huomasin, oli että
työnhakija
saa matkustaa vapaasti, kunhan on tavoitettavissa mahdollisten
työtarjousten
varalta.
Kun
keskittyy olennaisiin asioihin, niin budjetointi tällaista
matkaa varten on varsin helppoa. Jätetään
vaikka sitä
kaljanjuontia
vähemmälle.
Sekin on hyvin pitkälle
vain ajankulua niille joilla ei ole ”parempaa” tekemistä
ja hetkellinen
lääke,
joka auttaa
unohtamaan
tämän
ikuisen
noidankehän
edes hetkeksi.
Tätäkään
valintaa eivät
vanhempani kuitenkaan taida ymmärtää.
Mutta ei se mitään.
Ei
ole ensimmäinen
kerta. Ne tahtovat aina
huolestua hieman
kun vaikkapa muuttaa
omilleen asumaan,
lähtee
ulkomaille, eroaa kirkosta, ottaa tatuoinnin, ryhtyy kasvissyöjäksi
tai jättää
hiukset
leikkaamatta. Jos
luottaa omaan harkintakykyynsä
niin tuomitsevat
puheet voi jättää
hyvällä
omallatunnolla
huomiotta. Kannustan
kaikkia nuoria tekemään
niin kuin itsestä
parhaalta tuntuu.
Olkaa aktiivisia ja
etsikää se
teidän
oma juttunne. Meidän
vanhempamme eivät
ole olleet niin onnekkaita että
olisivat saaneet
aina niin tehdä.
Erittäin asiallista tekstiä Janne! Hienoa näkökulmaa asioihin jotka koskettavat hyvinkin monta nuorta ihmistä nykypäivänä.
VastaaPoistaTotista totta Janne, asiallinen ja merkityksellinen kirjoitus! Onnea jatkoon!
VastaaPoista